Viime aikoina on tullut pähkäiltyä paljon asioita. Syvällisiä ja ei niin syvällisiä. Mutta varsinkin aikuisuutta. 

Muistan jossain vaiheessa miettineeni, että "milloinkohan sitä on aikuinen?". "Tapahtuukohan se vaan huomaamatta vai tajuaako sitä yhtäkkiä, että "Nyt!". No kyllä se tapahtui ihan huomaamatta. Koen edelleen olevani nuorekas, mutta paljon on asiat muuttuneet. Väistämättä paljonkin tuon pikkupojan takia, mutta muutenkin. 

Kroppakaan ei enää ole yhtä anteeksiantavainen. Monia asioita on alkanut arvostaa ihan eri lailla, Kai sitä on edes vähän viisaampi. Tulee valittua kotisohva ja oma perhe useammin kuin riekkuminen kaupungilla. Ja kai sitä itsekin huolestuisi jos ei näin olisi. Ei siinä, on paljon asioita joista päätin etten aio luopua vain sen takia, että minusta tulee äiti. Olen nähnyt liian paljon ihmisiä, jotka hautautuvat siihen perheenäidin arkeen, välillä vähän kuin tekosyynäkin, ja unohtavat itsensä, ystävänsä ja oman hyvinvoinnin. Äiti ja vaimo (avopuoliso ja tyttöystävä) voi olla, menettämättä identiteettiään. Pikemminkin äitiys tuo siihen vähän pikanttia lisää. Minä olen omalle pojalle maailman paras äiti, vaikka joisinkin joskus olutta ja kävisin ulkona, ottaisin tatuointeja tai lähtisin yksin kauppaan. Ihan vaan näin esimerkkinä. 

Ja aikuisuus tosiaan, se tuli varkain. Mutta kai ihan hyvä että tuli. Omia päätöksiä ja tekemisiään punnitsee paljon omien vanhempiensa kautta. Olen mielestäni saanut hyvän kasvatuksen. Osaan kunnioittaa muita ihmisiä, sanon kiitos ja anteeksi, olen kohtelias, muut huomioonottava ja omaan hyvät käytöstavat (ainakin useimmiten). Vaikka olen aikuinen, haen silti aina hyväksyntää kaikelle tekemälleni omilta vanhemmiltani. Tiedän, että kaikessa eivät ajatukset kohtaa ja pettymyksiä tulee puolin ja toisin. Oiva esimerkki ovat tatuoinnit. Omat vanhempani eivät niistä pidä. Äitini varsinkin tulee surulliseksi kun näkee, että niitä on ilmestynyt lisää. Kovasti koitan selittää, että en se MINÄ siitä miksikään muutu vaikka kuvia tulee lisää. Tulen vaan surulliseksi kun äitini tulee surulliseksi. Ei sillä vaikutusta ole päätöksentekoon, mutta silti se harmittaa.

Näin siis vielä yli kolmekymppisenäkin mietin aina, mitähän äitini sanoo. :) Kai se kertoo myös syvästä yhteydestä ja kunnioituksesta, jos jotain hyvää siitä etsitään? 

Karu tosiasia on vaan se, että aikuisia tässä kaikki ollaan. Vaikka aina tulenkin kai olemaan se perheen "vauva" en silti halua tuottaa vanhemmilleni pettymyksiä. Toivoisin vaan avarampaa näkökantaa asioihin. Paljon olen itsekin joustanut ja opetellut ymmärtämään. 

Mutta vaikka kuinka aikuinen sitä olisi, olen silti edelleen (ja myönnän) aivan "kersa". Tarvitsen äitiä ja isää aivan yhtä paljon kuin tuo oma poika meitä vanhempia. Kenelle minä soittaisin ongelmistani jos en äidilleni? Numero on tuttu ja puhelimessa aina viimeisimpien soitettujen numeroiden listalla. 

Mutta sitten on vielä rakkaus. Aikuisen ihmisen rakkaus. Ei se ole sitä mitä joskus vaikka kymmenen vuotta sitten oli. Kyllä sitä rakastaa kun kaikki on hienosti. Maataan sohvalla sylikkäin ja sanotaan että "rakastan sua". Luullaan, että ollaan ratkottu parisuhteen pahimmat lukot kun uskalletaan piereskellä toisten seurassa. Aikuisten oikeesti on sitä, että niinäkin päivinä kun paskaiset sukat lattialla vituttaa, toisen ihmisen kummalliset pakkomielteet ärsyttää ja et vaan voi ymmärtää miksi se toinen ihminen on niin pinttynyt omiin tapoihinsa, ettei voi yhtään joustaa. Niinäkin päivinä pitää rakastaa. Pitää ymmärtää, että se toinen tulee onnelliseksi joistain asioista mistä itse ei. Pitää antaa tilaa, olla epäitsekäs. Varsinkin lapsen tultua pitää ja joutuu jos jonkinlaista. Koen kuitenkin, että olen saanut enemmän kuin "joutunut". Kaikenlaissa soissa on jo tullut tarvottua, vaikka lapsi on vasta alle vuoden ikäinen. Kyllä niihin oli varauduttu, mutta kuka niihin oikeasti osaa varautua kun ei tiedä yhtään mitään mitä odottaa?

Silti, tänäkin yönä, voin sanoa meneväni nukkumaan rehellisesti onnellisena. Halutessani tässä parisuhteessa saan nukkua kulahtaneessa yöpaidassa pelkäämättä romantiikan hälvenemistä, käydä vessassa ovi auki, vetää diskotanssiksi alasti suihkun päälle paikat hyllyen, antaa pojan taputtaa mahaani ja katsoa kun se nauraa sille, olla ylpeä tästä iän ja raskauden murjomasta vartalostani. Kyllä tämä kaikki vielä sille omalle miehelle kelpaa.

(Tosin huomasin eilen, että meidän vessanpytty heiluu ja on irronnut lattiasta. Mies sanoi, että pitää käydä ostamassa pikaliimaa koska olen hajoittanut pöntön. En kyllä tunnusta. Olenhan laihdutuskuurilla.)