Tämä elämä kun paljon pyörii väkisinkin näköjään tuon painon, vartalon ja ulkonäön ympärillä niin kirjoitanpa siitä pikkuisen.

Tämä on muuten varmasti sitten sellainen aihe, joka jakaa mielipiteitä yhtä paljon kuin se tuleeko kinkku vai juusto voileivässä päällimmäiseksi.

Ainahan se on ollut niin, että nahkoihinsa ei ole ollut tyytyväinen. Haikeana katselen vanhoja kuvia noin 7 vuoden takaa ja hakkaan päätä seinään kuinka typerä sitä ihminen on voinut olla. Näen kuvissa normaalipainoisen naisen, joka silloin piti itseään ylipainoisena. Miten se voi olla edes mahdollista? Toki se sykli on aina mennyt niin. "Miksi en tuolloin tajunnut? Jos vielä joskus pääsen siihen painoon niin olen kyllä tyytyväinen. Tai jos edes siihen ja siihen painoon niin olen tyytyväinen". Sitten taas katsellaan kuvia jonkin ajan takaa ja todetaan ettei oltu tyytyväisiä. 

Iän ja vielä enemmän vartalon muokkaantumisen takia raskauden myötä olen alkanut arvostaa itseäni eri lailla. En edelleenkään koe, että ihan juuri näin haluaisin loppuelämäni viettää, mutta sanotaanko vaikka niin, että jos joku kertoisi että en koskaan tulee tästä enempää laihtumaan en viettäisi elämääni surren sitä. 

Olen viettänyt paljon aikaa sosiaalisessa mediassa lukien artikkeleita aiheesta. Itsensä hyväksymisestä ja rakastamisesta. Muistan vielä selkeästi kun oli aika, että nauroin isoille tytöille jotka väittivät olevansa onnellisia omissa nahoissaan. Minun mielestäni se oli itselleen valehtelua ja asian verhoamista kauniisiin lauseisiin. Nyt näen, että näin voi tosiaan olla. 

Itselläni on vielä työstettävää asian kanssa, mutta kaikki lähtee siitä kuinka sinä itsesi kannat. En tarkoita sitä, että tunkisin itseni kotelomekkoon ja näyttäisin toukalta pussissa puun oksalla. Kyllä isonkin naisen on osattava valita vaatteet oikein. Liian pieniin vaatteisiin itsensä pukeminen on vaan yksinkertaisesti tyhmää. Ja rumaa. Omien avujensa korostaminen hillitysti on kai se juttu. Varmaan itselläkin tulee joskus ylilyöntejä ja lopputulos ei ole aina niin onnistunut. Se on nääs sellainen juttu, että ne aivot joskus huijaa kun sitä seisoo peilin edessä jokin vaatekappale päällään :D Jostain syystä ne sanoo sulle, että "tämä näyttää hyvältä! Ei tursua paljon." EI-PÄ. 

Yksi henkilökohtainen ispiraation lähteeni on Instagramissa #effyourbeautystandards. Tavallisia, kauniita, rohkeita ja reheviäkin naisia jotka näyttävät tyrmääviltä. 

En missään nimessä puhu liikalihavuuden puolesta. Tai epäterveellisistä elämäntavoista. On kuitenkin tosiasia, että ylipaino ei välttämättä tarkoita sitä, että ihminen elää porsastellen tai ei harrasta liikuntaa tai syö terveelliesti. Oikestaan ylipainokin on ihan väärä sana. Puhun nyt naisellisista naisista. Normaaleista ihmisistä. Vikoineen ja hyvine puolineen.   

Katselin itseäni peilistä tuossa eilen. Mietin, että mitä hyvää minussa on? Ongelmakohtahan on selkeästi se vatsa. Mutta kun nyt en halunnut keskittyä niihin ongelmiin. Vaan niihin hyviin juttuihin. Tulin siihen tulokseen, että rakastan jalkojani. Näitä alle 160cm vartta kannattelevia jalkojani. Vaikka olen lihonnut ja laihtunut vuosien saatossa, jaloista ja reisistäni olen aina pitänyt. Siitäkin huolimatta, vaikka kaikki housuni kuluvat aina haaroista puhki. Toisena tykkäyksen kohteena on rinnat. Ne ovat isot, mutta niistä ei koskaan ole ollut haittaa. Ei hartia- tai selkäkipuja. Eivät ole olleet urheillessa tiellä. Ainostaan vatsallaan nukkuminen ei minulta onnistu. Ja sitä en ole jäänyt harmittelemaan. 

Pyllystäkin tykkään, vaikka se onkin nykyään muhkurainen ja raskauden myötä sai hieman laatikkomaista muotoa. Sille naureskelin jo raskauden aikana. 

Kai minä vaan haluan sanoa, että koittakaa edes rakastaa itseänne. Ainakin joskus. Ja ainakin jostain kohtaa? :) 

Koska mitään tissi- ja pyllykuvia en aio teille tässä jakaa, päätän tämän postauksen ihaniin, reheviin jalkoihini! Ihanaa viikkoa jokaiselle!

jalat.jpg