Ihka ensimmäinen äitienpäivä! Odotukset oli ehkä vähän liian korkealla, en oikein tiedä mitä päivältä odotin, jotain muistamista kuitenkin. Loppuviimein kuitenkin riitti, että sain ylipäätään ensimmäistä kertaa tuota ihanaa päivää viettää.

Vaikka joka päivä on äitienpäivä. Ja isäinpäivä. Ja mummien ja vaarien päivä. 

Ja sain mä sitten kuitenkin aamupalan. Ja olihan tuo mies kaitsenut tuota jälkikasvua koko viikonlopun kun mamma oli joraamassa syntisessä klubissa! 

Joka olikin muuten aika nastaa. Mutta rankkaa. Hah! Ei sitä enää vanha jaksa kahta päivää putkeen. No just ja just. Ensi vuonna olen viisas ja jos menen niin yksi päivä kyllä rittää :D 

Nyt on muuten jotenkin sellanen olo, että tekisi mieli heittää kirves kaivoon taas vähäksi aikaa koko laihdutuksen suhteen. Tätä ees taas suhaamista se on. Kai sitä pitäisi lopettaa ihan kaikki ja syödä vaan sahanpurua, elää tylsästi kotona eikä käydä koskaan missään, jotta paino lähtisi laskuun kunnolla. Ehkä mä vähän hengähdän. Ehkä en. Katsotaan mikä mieli on taas huomenna. Tänään en ole paljon mistään piitannut kun paluu arkeen alkoi aamuyöstä pojan vatsataudilla. Olen lähinnä pyykännyt oksennuspyykkiä ja koittanut pysyä hereillä. Raukka. Poika siis. Toki on jo ilmeisesti toipumassa. Ja tästä aasinsiltana vielä sellainen asia, kuinka taas nauroin sille mistä sitä äiti-ihmisenä joutuukaan keskustelemaan. Jälleen kerran päästään niihin vatsantoiminta-asioihin ja niiden tärkeyteen ja siihen kuinka ne määrittää jokaisen hetken, tulevan yön ja seuraavan päivän. Lauseessa "enää ei tullut ripulia vaan oli sellaista löysää maitokakkaa vaan", kiteytyy toivo paremmasta ja kipinä siitä, että huomenna ollaan jo täysin toimintakuntoisia!

Muistakaa pestä käsiä ja pysykää terveinä! Pus.